Beeta ja mitä mieltä olen voista ja maidosta!

Pielisjärvellä välirauhan aikaan eli keväällä varhain 1941 isoisä kyntämässä kivisiä peltoja Pokulla.

Pidän mustasta ja valkoisesta, vanhat kuvat kertovat joskus enemmän kuin uudemmat värilliset, eivät ne ole "musta-valkoisia" vaan harmaata on paljon, kellastuneita kohtia, taittumia, ajan vääristymiä, tapahtumien, tekojen ja merkitysten kristallisoitumisia. Tämä kuva kertoo kuinka rakastan voita ja maitoa, ne ovat aitoja luonnontuotteita, ei niitä millään voi korvata. Niiden eteen on aina vaadittu kovasti työtä, ne eivät ole mitään "trendi-höttöjä" tahi "pinnallisia" asioita. Ne säilyttävät hyvin arvonsa ja kestävät aikaa. Niiden arvon huomaa vasta, kun niitä ei ole tai ne ovat jotain muuta kuin mitä niiden pitää olla.

Näillä pelloilla on kasvatettu viljaa, oman pellon viljasta on leivottu leipää ja sen leivän päälle on pantu oikeaa voita. Semmoista voita mitä saa Itä-Suomen karjan maidosta, kun se ensin on lypsetty, separoitu ja kirnuttu. Rasvaprosentti oli oikein kunnia-asia kussakin talossa ja sitähän nämä punikit, valikit, kirjot ja kyytöt, sirot metsälaidunten lehmät maitoonsa tuottivat sen minkä märehtimisiltään ehtivät, vaikka lypsettävät litramäärät eivät kovin kummoisia olleetkaan. Lehmien nimet eivät todellakaan ole mikään poliittinen kannanotto vaan viittaa eläinten tyypilliseen väritykseen, nupopäitä kaikki tyyni tieten.

Ensimmäinen muistikuvani voista on, kun istun vistin eli porstuan ulkorappusilla ja minulla on kädessäni kunnon palanen lämmintä ruisleipää ja sen päällä semmoinen hampaanmitta voita. Leipä on niin kuumaa vielä, että voi sulaa ja valuu pitkin käsivarttani, nuolen sulavan ja valuvan voin ja tunnen kuinka minun elämässäni on kaikki hyvin, on kesä ja ilta, tuvassa tuoksuu vasta uunista otettu tuore ruisleipä. Tiedän, että hellan vieressä on iso pärevasu täynnä tuoretta, pehmyttä leipää ja ruokakomerosta on noudettu voita tuvan pienelle pöydälle. Sitä on varmaan niin paljon, että riittäisi kaikille vaikka tupa olisi ääriään myöten täynnä ihmisiä. Saan hakea asetilleni aina uuden palasen tuoretta ruisleipää ja sen päälle voita niin paljon, että varmaan riittää. Isoisä tai isoäiti, kumpi vain ensin ehtii, tekee minulle voileivän.

Ja se maito, se oli paksua kuorimatonta, kermaista, kylmää ja valkoista. Sitä säilytettiin maitotonkassa kaivossa ja tarvittava määrä kaadettiin viiden litran maitopeilariin. Maitopeilaria säilytettiin kesällä kellarissa ja talvella ruokakomerossa. Maitopeilarissa olevaa maitoa piti sotkea, koska kerma nousi pintaan astian joutuessa seisomaan pitempiä aikoja. Sitä maitoa juodessa nenän ja ylähuulen väliin muodostui maitoparta, huulet jäivät rasvaisiksi maidosta ja niitä piti pyyhkäistä käsivarteen sen jälkeen, kun juomisen oli lopettanut. Muistan vielä molemmat porsliiniset maitokannut, jotka meillä oli; toinen oli Pekka ja toinen oli Oksa, molemmat Arabian valmistamia. Mistään astiasta ei maito maistu niin hyvältä kuin ihan oikeasta porsliinisesta maitokannusta kirkkaaseen lasiin kaadettuna.

Jokaisena lapsuuteni iltana, jonka voin vain muistaa, minulta kysyttiin aina ennen nukkumaan menemistä, haluanko ottaa voileipää ja maitoa, tapahtui myös niin, että jos ei heti muistettu kysyä, niin minä itse sieltä sängystä lapsen äänellä pyysin, että saako voileivän ja maitoa. Vuosien saatossa olen tullut ymmärtämään, että melkoisen poikkeuksellista on ollut se, että minulle on tuotu se voileipä ja maito sänkyyn, sitä en silloin mitenkään merkillisenä pitänyt, itsestäänselvyys, minulle jokailtainen rituaali. Se on niin syvälle minuun liittyvää tämä voileipä ja maito, että tänä vuonna 2013 tätini luona kyläillessäni keväällä hänkin tuli vielä minun jo nukkumaan laittaessani kysymään, että otanko voileipää ja maitoa. Minulla on ikää 57 vuotta ja tädillä 83 vuotta.

Joskus kun saan ostettua oikein hyvää ruisleipää, leikkaan sen melko paksuksi siivuksi ja lämmitän uunissa pari kolme siivua ja sitten laitan leipäviipaleiden päälle jääkaapista otettua oikeaa voita oikein kunnollisen hampaanmitan ja avaan punaisen maitotölkin ja kaadan maitoa lasiin. Voin tuntea jotakin samoja tunteita kuin silloin lapsena rappusilla istuessani. Sille ei voi mitään, että kaikki on nykyisin jotenkin haalistunutta; leipä ei ole niin tumman kuohkeaa ja hapanta, voi ei ole niin keltaista ja suolaista, maito ei ole niin rasvaista ja makeaa. Vieläkö joskus tulen elämässäni kokemaan sen elämyksen, kun joku meijeri alkaa valmistamaan näitä aitoja vanhan ajan tuotteita vähittäismyyntiin?

Ja nyt sitten on niiden vinkkien vuoro ja tiedoksi vain, että näitä ei ole maksettu, ainakaan vielä! Moilasen Leipomon Pikku-Jääkäri ja Savon-Jääkäri ovat mielestäni hyvin lähellä lapsuuden leivän makua, etenkin uunissa lämmitettynä, Valion täysmaito on hinta-laatu suhteeltaan parasta arkikäyttöön, Valion voi normaalisuolainen on minun vaihtoehtoni, siitä saa ihan voileivällä syötävää, kun sirottelee ohuen kerroksen Seltin mineraalisuolaa. Fiilistelyt ovat sitten asia erikseen, semmoiseen kuuluvat puu-uunissa arinalla paistettu hapanjuureen tehty maalaisruisleipä, käsin lypsetty maito ja käsin kirnuttu maalaisvoi. Ehkä joskus jossain ensi kesänä sitten tai ei enää ikinä eikä missään.

Maitoa ja voita on moitittu liian kauan ja liian köykäisin perustein. Haluaisin tutkittua tietoa lisää eri menetelmillä valmistetuista voista ja maidoista. Todennäköisesti nämä tuotteet sisältävät tällä hetkellä melkoisen paljon kovia rasvahappoja ja jonkin verran transrasvahappoja.

Mutta ovatko nämä transrasvahapot samanlaisia morfologialtaan kuin teollisesti valmistetuista elintarvikkeista löytyvät transrasvahapot? Enpähän usko, luulen molekyylitasolla näiden asioiden eroavan todella merkittävästi toisistaan.

Lehmän pötsissä muodostuu transrasvahappoja bakteerien vaikutuksesta ja äidinmaito sisältää kovia rasvahappoja. Väitetäänkö ihan oikeasti näiden olevan ihmiselle vaarallisia, en usko! 

Kaikki vähänkin maitoa sisältävät tuotteet ovat saaneet ihmiset hysteerisesti välttämään niitä, koska ne sisältävät laktoosia eli maitosokeria. Ihmisten puheista saa sellaisen käsityksen, että melkein jokainen "sairastaa" laktoosi-intoleranssia. Onko se edes mikään sairaus? Eikö meillä suomalaisilla ole jo elimistö kehittynyt hajoittamaan laktoosia?

Miksi saa mainostaa jotain "terveystuotetta", joka pitää "vatsasi kunnossa" saat rahat takaisin, jos et ole tyytyväinen. Eiköhän liene vain ihan tavallinen maitotuote, joka saa suoliston toimimaan, niin kuin sen kuuluukin toimia. Ennen antoivat lääkärit ohjeita, että antibioottikuurin jälkeen on hyvä syödä vaikka viiliä, semmoista oikeaa, jonka pintaan on muodostunut samettinen ketto, että vatsa ja suolisto saa tarvitsemansa bakteerit ja entsyymit, että voi taas toimia normaalisti. Entiset antibiootit olivat semmoisia, että ne eivät kovin tarkkaan valikoineet tapettavia bakteereja, tuhosivat kaikki tiellensä osuvat ja siinä vahingossa tuli sitten tuhotuksi ne ihmiselle välttämättömätkin suolistobakteerit. Tämä tyhmä taas miettii ja pohtii ja kysyy enemmän kuin kymmenen viisasta ehtii vastaamaan.

Arabia Oksa

Arabia Pekka

Maitopeilari