Alfa ja ensimmäinen tekstin oksennus

Isoäitini sisko Katri-täti mietteliäänä

Mennyt maailma sellaisena kuin minä sen muistan kokeneeni ja eläneeni, nyt puhki kulunut, monesta kohtaa taittunut, miltei murtunut, värit kaikki, kaikki haalenneet, ihmiset unholaan jo vaipuneet. Vaan on paljon vielä muistoja, mietteitä ikäänkuin unikuvia kaukaisesta maasta, jossa kerran elin minäkin. Silloin, kun kaikki kesät olivat vielä kovin, kovin pitkiä ja kaikki talvet täynnä taivaan tähtiä ja valkoisia kinoksia. Siitä on vierinyt vuosia muutamia, ehkä välillä on hyvä muistella mitä niissä unikuvissa kulkevilla ihmisillä on sanottavaa tämän päivän kulkijoille. Joskus ovat vain hiljaa ja tuijottavat kuin katsoisivat vajaamielistä; säälien ja pahoitellen, että noinko tuollekin on käynyt, eipä ollut sittenkään elolle otettavaksi vaikka syntyissään parkaisi kuin muittenkin vunnukat, pahalla äänellä pani, kauan aikaa maailmaan tuloaa huusi niin ettei muuta näkynytkään kuin ammollaan oleva kita, punaisena hehkuvat posket ja kyyneleiset silmät kiinni puristuneina.

Siitä asti ihminen kyyneleitään vuodattaa, eikä se lopu koskaan elämän aikana, kuolema vasta armahtaa vaan ei anteeksi anna sekään. Ennen kuin manalan valtias minut siihen viimeiseen valssiin pyytää, voin oksentaa ensimmäisen kerran, olkaa hyvä!