Ksii ja vihdoinkin tämä paljastui!

Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-kuvitusta. "Sammon puolustus". Temperamaalaus (maalaus): Akseli Gallen-Kallela, 1896

"Ylen sivuilta 26.11.2014

Yllättävä löytö kansankulttuurista: naiset hallitsivat Pohjois-Karjalaa?

Olivatko naiset muinoin vahvassa roolissa Pohjois-Karjalassa, erityisesti Pielisen ympäristössä? Hallitsiko Kalevalan Louhi, Pohjolan emäntä, koko seutua? Ainakin nimistötutkimus viittaa tähän. Maakunta on joka tapauksessa ollut lähellä seutua, josta keskiaikaiset kirjoittajat käyttivät nimitystä Terra Feminarum, Naisten maa.

 Uusi kirja Suomalainen kansanusko – samaaneista saunatonttuihin (Gaudeamus, 2014) maalaa mielenkiintoisen naiskuvan muinaisesta Pohjois-Karjalasta. Kirjoittaja Risto Pulkkinen on Helsingin yliopiston uskontotieteen dosentti ja Lapin yliopiston pohjoisen etnografian dosentti.

Peruskarttanimistöstä sekä monista myyttisistä aihelmista voisi päätellä, että kalevalaisten runojen Pohjola on sijainnut Pohjois-Karjalassa. Pulkkinen on tehnyt aiheesta tutkielman kollegansa, tietojenkäsittelytieteen dosentti Marko Salmenkiven kanssa.

– Teimme nimistötutkimusta ja huomasimme, miten kalevalaistyyppiset nimet esiintyvät peruskarttamateriaalissa. Oli hyvin pysäyttävää, miten paljon nimenomaan Pielisen ympäristössä on Louhi-nimiä. Louhihan oli Pohjolan emäntä, naishallitsija. Naishallitsija on erikoinen ajatus suomalaisessa historiassa, toteaa Pulkkinen.

– Esimerkiksi itäsaamelaisista on esitetty, että heillä olisi ollut vahva naisjohtoisuus aikoinaan. Puhutaan matriarkaalisesta järjestelmästä ja nämä Pielisen seuduthan ovat aikoinaan olleet aika puhtaasti saamelaisten asuttamia. 

Pohjois-Karjala olisi siis voinut olla Louhen valtakuntaa eli naisten johtamaa valtakuntaa. Terra Feminarumista eli Naisten maasta on kirjoitettu keskiajalla. Lisäksi Louhen valtakunta oli "Miesten syöpäsija, urosten upottaja". Samalle suunnalle kiertyy myös muita myyttis-historiallisia tietoja tarkemmin tuntemattomasta ihmissyöjäkansasta.

– Kirjoitusten pohjalta naisten maan sijaintia on melko vaikea määrittää, mutta jonnekin Kainuun suunnalle se menisi. Sehän ei kylläkään ole kaukana Pieliseltä, jossa esiintyy Louhi-sanaa runsaasti. Minä ja Marko Salmenkivi olemmekin puolileikillämme esittäneet, että jospa Pohjola on sijainnut Pielisen seudulla, ynnää Pulkkinen.

 

Naapurikateudesta kummunnut onnea?

Pohjois-Karjalaan näyttää kytkeytyneen vahvasti sanan mahdin ja loitsujen kulttuuri, sanoo dosentti Risto Pulkkinen. Uskomuksen mukaan onnea – varsinkin taloudellista, kuten karja- tai viljaonnea – on maailmassa vain tietty vakiomäärä, ja jos haluaa saada onnea itselleen enemmän, se pitää riistää pois toiselta.

– Nurmeksesta on kansanrunousarkistosta muistiinpano, jossa yksiselitteisesti todetaan, että "meidän pelto kasvoi paremmin sen jälkeen, kun onnistuimme tekemään naapurille taian, joka pilasi naapurin pellon". Näin oli kaikkialla Suomessa, mutta harvinaista, että asia on esitetty näin tiedostetusti, toteaa Pulkkinen."

Ukki ja mummo ukin veljen luona Punkasalmella

Tässä minä olen ihan parhaissani tyyliin 1960-luku

Voihan Hikinen Villasukka ja Kissan Viikset sanon minä! Miten niin muinoin hallitsivat naiset, miksi ei ihan tänä päivänä ja aina hamaan maailman tappiin saakka? Ikäänkuin matriarkaalisuus olisi jollain muotoa poikkeava ilmentymä luonnossa?  Jokatapauksessa olen sitä mieltä, että jokainen tekee sitä mitä parhaiten osaa, riippumatta sukupuolesta, iästä tai mistään muustakaan toisarvoisesta. 

Nimeä Lieksa on kyllä esitetty saamelaisperäiseksi ja A. Räisänen on liittänyt sen nimen saamen sanaan leakša (’soinen laakso (tunturissa)’) Lieksan Lehden murreversiossa taisi olla pseudotieteellinen selitys Lieksa sanan syntyy, siinä kerrottiin, että sana tulee siitä, kun ruistaikina korvossa "lieksahtelee". Ilmiöllä haluttaneen viitata siihen, että käymisen aikana taikinaan muodostuu kaasua, joka kohoaa taikinan pintaan ja tarpeeksi isoksi kuplaksi synnyttyään särkyy roiskauttaen taikinaa ympäristöönsä. Kaikkea ne siellä Lieksan Lehden toimituksessakin miettivät.

 Mennäänpäs sitten sinne Villapaitaan ja Vanttuuseen eli leikitään hetki "rinsessaa":

Kuvat on otettu kesällä 1968, olen ollut jo yhden vuoden oppikoulussa ja päälläni on ihan parhaimmat vaatteeni. Tuo villatakki on ensimmäinen kaupasta ostettu villatakkini ja se on ostettu edellisenä vuonna eli silloin, kun pääsin kauppalaan oppikouluun. Villatakki ostettiin sen verran isompaa kokoa, että mahtuu vielä monena, monena vuotena eteenpäin ja kyllä se mahtuikin. Missähän lienee nyt, sopisi päälleni, eikä tarvitsisi kovasti edes venyttää.  

Huomatkaa samalla kertaa ostetut ihanasti väriin sointuvat kengät Palmrothin mallistosta. Ne olivat mokkanahkaiset ja niissä oli takana remmit ja edessä rusetit. OMG!

Tämä ei lopu vielä tähän. Päälläni on ihan itse tekemäni hihaton kesämekko taattuun 1960-luvun tyyliin, erityisesti helman pituus on tärkeää huomioida.  Mekkoon kuuluu erikseen nepparilla kiinnitettävä "juhlakaulus" nailonista.  Näköjään olen sen värkännyt tälle reissulle päälleni.

Mekko oli ensimmäinen vapaavalintainen käsityöni oppikoulussa opettajan valvonnassa: siinä opittiin mittojen ottamista ja kaavoitusta. Ensin tehtiin sovituskappale halvasta yksivärisestä kankaasta ja sovitettiin ja muokattiin ja sovitettiin ja vasta sen jälkeen kaavoilla leikattiin varsinainen mekko. Oli se hienoa päästä ompelemaan sähköompelukoneella, meillä oli maalla vain poljettava Singer ompelukone. Kaikkea ei missään nimessä saanut koneella ommella, harsimiset, helman ompelu ja pääntien ja käsien aukoissa käytetyn vinokaitaleen viimeistelyompeleminen piti tietenkin tehdä käsin.Taisi mennä koko kevätlukukausi tuon mekon tekemiseen. 

Twiggy oli tietenkin esikuvana nuorisomuotiin ja tärkeintä ei ollut merkki vaan mahdollisimman lyhyt helma. Op-muoti ja mahdollisimman psykedeelit kuviot ja värit erottivat meidät "omaan heimoomme" irti aikuisten tosi tylsästä värimaailmasta.

Se mistä lukijani jäävät paitsi on samaan sarjaan kuuluva violetti-lila, psykedeeli kuviollinen (siis ihan oikeesti!) jakkupuku, joka päälläni astelin oppikoulun kolmannelle luokalle Kuopiossa vuonna 1969. Se oli ihan oikea kaupasta ostettu jakkupuku, mutta kengät olivat vanhat eli nuo samat samat, takaremmiä pystyi pidentämään soljesta, joten kasvava jalka mahtui sinne ihan hyvin.

Keltaisesta kengästä näkee mallin, ihan sama malli, eri väri, eri somisteet, eri nahka

Kaikesta tästä näkee, että olen ollut aivan erityisen hyvässä asemassa: kaupasta ostettuja vaatteita, muotikengät, näin ei todellakaan ollut kaikilla ikätovereillani. Ukki ja mummo panostivat minuun ilman mitään lapsilisiä, ne menivät äidilleni Kuopioon, kotipaikkani muutettiin jo 1960 Kuopioksi, koska nuorempi siskoni syntyi silloin ja kahdesta lapsesta sai enemmän kuin yhdestä, piti vain olla kirjoilla samassa taloudessa. Äidilleni ne olivat menneet ihan syntymästäni saakka, ei penniäkään ukille ja mummolle. Syntymälahjana sain Osuuspankilta pankkikirjan ihan omalle nimelleni  ja vähän rahaa sinne, sen lisäksi sinne talletettiin "tulevaisuuden varalle" rahaa, senkin äitini tyhjensi, kun meni uusiin naimisiin. Näistä tämmöisistä pienistä puroista tulee se iso ketutuksen joki, joka joskus vyöryy ylitseni ja tuntuu, että hukun siihen mutaan ja moskaan. 

Taas takaisin pinnalle räpiköiden ja kuvan levolliseen maisemaan sukellan tällä kertaa uudestaan:

Mummon hopeinen jakkupuku oli aivan mielettömän upea, sen on tehnyt ihan oikea ompelija, joka kävi kotona ottamassa mitat ja monta kertaa sovittamassa pukua ennenkuin se valmistui. Puku teetätettiin 60-vuotispäiville vuonna 1966. Sitä en muista mistä tuo kangas on hankittu, mutta kyllä sitä useaan kertaan kyläläiset päivittelivät, että mitenkä voi olla tuommoista kangasta olemassa. Kuvassa näyttää näin vuosien jälkeen jotenkin harmaalta ja haalistuneelta, ei avaudu nykykatsojan silmille se kiilto ja loisto niinkuin silloin. 

Ukilla on huopahattu, valkoinen nailonpaita ja mustat housut. Ihan oikeesti, mitä minä lässytän, ei miesten pukeutumisessa ole koskaan mitään mainittavaa ja vyökin näkyy puuttuvan, sitä ei varmasti edes ollut noihin housuihin sopivaa olemassakaan. 

Kuvissa kyllä poseerataan ihan selvästi, mutta kuitenkin niissä on jotain kovin arkipäiväistä ja leppoisaa, semmoista keskenään tuttujen ihmisten olemista. 

Minun silmäni huomaa mummon oikean käden, se oli aina tuossa samassa asennossa. Mennyt poikki ja jäänyt tuommoiseksi. Ihan hyvä käsi siitä huolimatta. 

No miten nämä kaksi kuvaa sitten liittyvät tuohon alussa olevaan uutisointiin? 

Kyllä ne liittyvät, kuvat kertovat, että naiset ovat saaneet panostaa omaan pukeutumiseensa koreilu mielessä, ei pelkästään käytännöllisyyttä ajatellen. Yhteisöissä, joissa naiset ovat alistettuja, miehet koreilevat enemmän kuin naiset. Pohjalainen mies pukeutuu hopeahelavyöhön puukkoineen siinä missä karjalainen mies vetää virsut jalkaansa, paidan päällensä ja se on menoksi. 

Hämäläisten naisten asemasta Hella Wuolijoen sarja Niskavuoren naisista antaa julman ja kovan kuvan. Ehkä niissä naisten rankka asema on tuotu korostetusti esille, kirjoittajalla ei liene ollut kovin paljon omakohtaisia kokemuksia Vuolijoen kartanosta, ennemminkin hänen tietojensa on pitänyt pohjautua puolisonsa kertomuksiin. "Heta on naissivuosa 1880-luvulle ajoittuvassa näytelmässä "Niskavuoren nuori emäntä" ja nimiosa 1890–1920-luvuille ajoittuvassa näytelmässä "Niskavuoren Heta". Hän on vahvatahtoinen jääräpäisyyteen asti. Lisäksi hän on ahne, katkera ja ylpeä."

Kuvissa olevat naiset eivät ole missään taustalla, ihan samalla viivalla kaikki miestensä rinnalla, yksi jopa edessä. Ja mikä merkille pantavaa, naisille osoitetaan avoimesti hellyyttä, miehen käsi on löytänyt paikkansa vaimon kaulalla ja toinen miehistä on kietonut suojelevat käsivartensa vaimonsa ympärille. Vanhempi nainen on asettanut kätensä vävynsä olkapäälle, ikäänkuin vahvistaen yhteenkuuluvuutta, perheeseen kuulumista. Nuori vaimo ottaa käsillään kiinni miehensä käsistä, kädet yhtyvät ristiksi rinnalle, suojelemaan naiseutta.

Ukki ja mummo ovat virallisemman näköisiä, sitä ollaan kuitenkin kylässä eikä kotona, pitää osata käyttäytyä, on sunnuntai vermeet päällä. Minulle katsojana heidän ilmeensä ja asentonsa kertovat, että "kaikki on valtakunnassa hyvin", oikein hyvin.  Minä saan olla keskellä, edessä "ihana minua kuvataan"-ilme naamalla, selusta turvattuna, valmiina ottamaan rohkeasti askeleeni kohti omaa tulevaisuuttani, kohti tuntematonta. 

Isomummo istumassa, täti vasemmalla, äiti keskellä ja eno oikealla kuvan katsojasta katsottuna.

 Isomummo kun naimisiin meni ja miehellä oli -nen päätteinen nimi, niin tiukasti ilmoitti papille ja puolisolle, että hän ei mikään -nen rupea olemaan, vaan kirjoista pitää se pääte pois jättämän.  Sehän siltä istumalta pois jätettiin ja uuden, tosin lyhemmän, sukunimen voimin molemmat aviopuolisot jatkoivat yhteistä taivaltaan, voihan isomummoa, minkä teki! :D 

Oma mummoni sai virallisen tyttönimensä vasta hautakiveensä. 

Kuvassa olevat lapset ovat syntyneet kolmen vuoden sisällä vuosina 1930 - 1933 kaikki kotona ja mikä merkillistä, mummollani ei ollut yhtään pienenä kuollutta lasta, kaikki selviytyivät. Tähän voi olla merkittävässä roolissa se, että poissulkien kotoa karkaamisen ensimmäiset vaiheet, mummoni sai asua vanhassa kodissaan oma äiti tukenaan. Vai pitäisikö sanoa, riesanaan, vai oliko se sittenkin toisinpäin, koska isomummohan siellä ensin asui. 

Tästä ei tällä kertaa enempää, vaatii ihan oman postauksen.