Eeta ja mitä kunnioitan ja mihin uskon

Tätä kuvaa on arvuuteltu, onko tämä vanhempi vai nuorempi  kuin tuo toinen?

 Ukki oli syntynyt 1906, hän oli vanhin kolmesta veljeksestä. Ukin äiti kuoli, kun ukki oli noin yhdeksän vuotias ja yksitoistavuotiaana hän oli menettänyt jo isänsä. Nuoremmat veljet pääsivät tätilään ja ukki pääsi "sukulaistaloon" pikkurengiksi pääasiallisena tehtävänään lehmien hoitaminen. Hän oli jo alle kymmenen vuoden ikäisenä kulkenut isänsä mukana savotoissa, joten hänen katsottiin pystyvän yhdentoistavuoden  iässä itse leipänsä hankkimaan. Koulun käymisestä ei ole minkäänlaisia dokumentteja olemassa, eikä hän koskaan puhunut, että mitään koulua olisi käynyt, ei edes rippikoulusta ollut mitään keskustelua.Tästä olemme päätelleet, että silloin kouluikäisenä ukki on ollut isänsä kanssa savottakämpillä, eikä tästä syystä ainakaan talvisaikaan ole pystynyt koulua käymään. Lukea ja kirjoitaa kyllä osasi, mutta ne taidot nyt voi muutenkin hankkia, samoin kuin kortinpeluun ja tammen pelaamisen. Miehet viettävät kämppäelämää savotoilla kiertäessaan ja se on varsinainen elämänkoulu, joka sopeuttaa ihmisen tulemaan toimeen monenlaisissa olosuhteissa.

Nämä ukin kouluasiat ovat jäänyt mieleeni sen vuoksi, että samana vuonna syntynyt mummoni kyllä puhui omasta kiertokoulun käymisestään ja siitä on olemassa ihan oikea todistus, samoin rippikoulun käymisestä.

Armeijan ukki kävi Lappeenrannassa, jossa koulutettiin rakuunoita, olosuhteet ovat olleet aikaansa edellä, koska varuskunnassa on ollut ihan oikeat viemärit ja vesijohdot, mutta miten lie ollut laita lämmityksen. Palvelusaika on ollut pitkä, tarkempaa tietoa minulla ei ole, mutta yli vuoden se on reilusti kestänyt. Ratsumies, ratsusotilas, rakuuna tai sitten ulaani ovat niitä oikeita nimityksiä, ukki ei voinut sietää sanaa hakkapeliitta, hänen mielestään se oli haukkumasana oikealle rakuunalle, joka osasi hevosensa kanssa "tanssia" miten tahtoi. Tämän asian sain tietooni vasta siinä vaiheessa, kun maalle oli ostettu televisio ja siitä näytettiin jääkiekko-otteluita, joissa huudettiin kannustushuutona "hakkaa päälle". Ukki ei voinut sietää asiaa vaan meni ja sulki äänen pois. Sitten sitä katsottiin mustavalkoista ohjelmaa äänettömällä.

Armeija antoi ukilleni lopullisesti taidot hevosten hoitamiseen, jopa varsomiset ukki osasi itse avustaa ja haettiin hänet moneen naapuri taloon tätä toimenpidettä valvomaan. Maalla meillä oli aina hevonen, joskus kaksi. Niinä kesinä, jolloin Katri-täti toi oman karjansa hoidettavaksi siskolleen, niin hevosia oli kolmekin yhtä aikaa laitumella. Tämä oli mahdollista vain kesällä, koska meillä ei ollut hevostallissa kuin kaksi pilttuuta. Ukilla oli malttia opettaa hevosensa tottelemaan käskyjä niin, että hän pärjäsi vallan mainiosti kaikissa peltotöissä yksin hevosensa kanssa, yhteistyö oli saumatonta ja luontevaa. En koskaan kuullut tai nähnyt ukkini huutavan tai karjuvan yhdellekään eläimelleen, niinkuin hän saattoi tehdä toimimattomalle pumpulle, joka ei suostunut pumppaamaan vettä kaivosta navettaan talvisaikaan, oli tieten jäätynyt. Sitä kiroilua ja mekastusta oli ilo kuunnella mitä ukki kävi temppuilevien vehkeittein ja laitteiden kanssa. Myöhemmällä iällään hän opetteli ajamaan mopedilla ja kyllä sekin sai kuulla kunniansa monet kerrat, mutta hevonen ei ikinä.

Eläimet ovat vallan viisaita, kun ne koulutetaan, tämä sivupolku liittyy Saviniityn laitumien hyödyntämiseen. Saviniityillä kasvatettiin kauraa ja koska kaura syö typen maasta, vuoroviljelynä kauran kanssa kasvatettiin apilaa, joka taas tuottaa maahan typpeä. Näille apilapelloille kesäisin kuljettiin karja syömään ravintopitoista rehua suoraan maasta. Kuljettaminen tapahtui maantietä pitkin aamuin illoin, aamulla vietiin ja illalla haettiin. Lypsy tapahtui kaksi kertaa päivässä navetassa, meillä ei ollut tapana lypsää lehmiä ulkona ja monasti lehmät myös yöpyivät omassa navetassaan. Tämä oli ihan turvallisuuskysymys, jos petoja oli liikkeellä. Kuljettamiseen sisältyi aina riskinsä, koska maantiellä oli liikennettä. Tästä syystä tämä karjan kuljetus tapahtui yhtenä pitkänä jonona, jossa eläimet eivät saaneet poukkoilla miten sattuu. Ensimmäisinä kertoina ukki paimensi hevosen avulla karjan kulkemaan haluamallaan tavalla ja sen jälkeen, kun tämä oli tehty, niin pystyin minä ihan yksin viemään lauman laitumelle ja hakemaan sen sieltä illalla pois. Hevonen oli hyvä lauman suojelija ja vahti, tarkan kuulonsa avulla se ilmoitti jo hyvissä ajoin, milloin auto on tiellä tulossa, että osasi varautua, laitumella hevonen "paimensi" karjaa. Hirnumisellaan hevonen tervehti karjanhakijaa ja muut jo siitä tiesivät kokoontua lähtöön. En tiedä miten ukki sen oikein teki, ehkä hän oli vain aikansa "hevoskuiskaaja".

Nyt takaisin valokuvaan: mustavalkoinen kuva ei tuo puvun erikoista väritystä esille: teräksenharmaa villa- tai villasekoitekankainen diagonaalikudonnainen takki, jossa on leijonanapit ja kaksinkertaisesta silkkinauhasta tehdyt somisteet. Näistä somisteista muodostui alaspäin kapeneva luurankokuvio ja tästä syystä koko asua nimitettiin "luurankopuvuksi". Kokonaisuudessaan takki sisälsi paljon yksityiskohtia, kuten hihansuissa olevat kaluunat ja vaakunakuviolliset vyönkoukut takin selkämyssaumoissa. Asuun kuuluvat lisäksi tummanpunaiset ratsuhousut nahkapaikkoineen. Kuvassa hieman häämöttää housujen ulkosyrjillä olevat kirkkaankeltaiset raidat, jotka olivat sentin päässä toisistaan.

Kuvassa on kesäpäähine eli suikka vaakunanapeilla somistettuna. Ukin kuvasta näkyy, että hänellä on vyössään miekankannatin, johon sapelin mallinen ratsuväen miekka tuppeineen on kiinnitettävissä. Sapelilla on saanut melkoisen pahaa jälkeä aikaiseksi ja sen käytön koulutus on ollut se, jossa viimeistään jyvät ovat akanoista erottuneet, koska tuollaisen painavan taisteluvälineen heilutus on vaatinut sekä lihasvoimaa, että teknistä taitoa. Siihen kun vielä lisätään se, että tämä kaikki tapahtuu ratsain hevosen selässä, niin voisi jäädä tänä päivänä monelta tekemättä. Armeijassa oleminen on ollut siihen aikaan vähän erilaista, koska palveluksesta jäävä vapaa-aika on käytetty taitojen itse opettelemiseen ja niiden hiomiseen sekä välineiden huoltamiseen, ei siis mihinkään lomailuun kaupungilla.

Ampumaharjoitukset kiväärillä ovat kuuluneet armeijan aikaiseen koulutukseen, ukki oli taitava metsällä kävijä vielä 1960-luvulle saakka. Minun lapsuudessani tuvan seinällä roikkui kunniapaikalla haulikko. Sain olla täyttämässä haulikon panoksia ukin apulaisena, sormeni olivat sopivan pienet ja näppärät haulien latomiseen. Muistan ukin karkottaneen asiattomat "kultakellojen kaupittelijat" pihamaaltamme tulemalla tupaan ja tempaisemalla haulikon seinältä ja panokset tuvan pöydän laatikosta käsiinsä ja menemällä takaisin ulos, josta hän rappusilla seisten toivotti vaasalaisille hyvää matkaa Lieksan suuntaan, ei edes edemmäs kylälle päin. Panoksia säilytettiin kahdessa eri paikassa: tuvan nurkassa olevassa vihreäovisessa lääkekaapissa ja tuvan pöydän laatikossa. Näistä molemmista paikoista ne olivat nopeasti esille otettavissa ja aina käsillä, jos tarvis sitä vaati. Aseella ei todellakaan leikitty, eikä hupia ammuttu, ukki sanoi aina, että ase on tarkoitettu vain tappamista varten ja ainoastaan puhdistus ja kunnon tarkistaminen on muu syy ottaa ase käsiinsä. Ukki oli hyvin äkkipikainen ja tempperamenttinen, en hetkeäkään epäile, etteikö hän olisi ampunut näitä röyhkeitä, isomahaisia, huonosti suomea puhuvia kellokauppiaita. Tämä tapaus on jäänyt lähtemättömästi mieleeni, koska oli harvinaista, että ukki ottaa haulikon seinältä ja panokset pöytälaatikosta, kyllä siinä minä ja mummo rynnättiin ukin perässä kuistille katsomaan mitä oikein tapahtuu. Eivät jääneet pihamaalla olevat miehetkään aikailemaan vaan auto kurvasi takaisin sinne mistä oli tullutkin, takaovet vain heiluivat auki.

Ukki armeija-aikanaan Lappeenrannassa, tässä on rakuunan komea asu.

 Sotaan joutuessaan ukki oli jo "vanha mies" eli 33 vuotias, hänellä oli vaimo ja kolme lasta. Näiden lisäksi hänellä oli vastuullaan ja elätettävänään anoppi ja vaimon veli. Raskas taakka ja huoli perheen selviämisestä painoi ukin hartaita hänen jättäessään talon selviämään omillaan. Anoppi, joka oli silloin jo melkoisen iäkäs, oli näistä kotiinjääneistä kaikista tomerin: vaimo oli sairastanut espanjantaudin, jonka jälkitautina hän todennäköisesti sairastui nivelreumaan. Kaiken lisäksi toinen käsi oli mennyt poikki ja oli osittain toimintakyvytön, koska se hoidettiin ihan kotikonstein. Vaimon veli oli palanut pienenä ja vammautunut todennäköisesti tulehduksien seurauksena niin, että hän oli jäänyt lapsen asteelle. Kolmesta lapsesta vanhin oli poika, mutta hänkin alle kymmenen vuotias ja näiden lisäksi ei sitten ollutkaan kuin kaksi vielä nuorempaa tyttöä. On siinä ollut sortin sakki kerrassaan taloa ylläpitämässä.

On vaikea ajatella millaisin miettein ukki jätti kaiken tämän näiden "puolitaitoisten" hoteisiin. Sotavuosiin sisältyy vielä kotiväen evakkomatka Pohjois-Savoon, silloin, kun kotikonnusta meinasi tulla taistelutanner ihan väkisin. Evakkomatka on ollut mieliinpainuva ja erittäin rankka kokemus tuolle "toistaitoisten" sakille. Siitä puhutaan vielä tänäkin päivänä, muistellaan kaikkia koettua ja päivitellään miten on voitu hengissä selvitä niissä olosuhteissa, joihin siellä jouduttiin. Ja näiden kiertolaisten kotiinpaluukin oli yhtä kurjaa, aitat, kellari, lato, talo, kaikki tyhjennetty vähänkin arvokkaammasta tavarasta. Ainoastaan evakossa mukana olleet tarvekalut säilyivät ja kutoma-aitassa olleet häkilöidyt pellavat. Ja nythän on ymmärrettävä, että sota ei koskaan, missään vaiheessa edennyt niin pitkälle, että vihollinen olisi päässyt käsiksi omaisuuteen. Tämän tekivät ihan omat suomalaiset, sitä vain ei tiedetä, olivatko sotilaita, kuljeksivia kiertolaisia vai keitä.

En tiedä kummasta on enemmän puhuttu minun lapsuudessani, siitäkö, että ukki haavoittui kaksi kertaa sodassa vai kotiinjääneiden evakkoajasta. Molempiin sisältyy niin paljon tragediaa, että sitä on näin jälkikäteen todella vaikea käsittää. Ukki ei ollut sankari, ei erityisen urhoollinen, hän oli arjessa selviytyjä.

Ukkiani kunnioitan ja ukkiini uskon, muut tulevat sitten jossain kaukana jäljessä, näin on ollut ja näin tulee oleman.